Draama osana kasvatusta

Draama ja itseilmaisu ovat parhaita välineitä lapsen kasvun kehittymiseen. Ne ovat omiaan kehittämään esiintymisjännityksen häviämistä, esiintymis- ja ryhmätaitoja, sekä retorisia taitoja mielipiteiden esille tuomiseen. Ne kehittävät myös lapsen kykyä havainnoida maailmaa, oikeudenmukaisuutta ja kykyä asettua toisen asemaan. Väitän, että panostamalla draamakasvatukseen jo varhaisessa vaiheessa, voimme ennaltaehkäistä koulukiusaamista ja itsetunto-ongelmia.

Draamakasvatus, eli tuttavallisemmin ilmaisutaito, on tällä hetkellä täysin koulujen oma valinta tarjota opetuksessaan vapaavalintaisena oppiaineena. Ja liian harva koulu sitä tarjoaa. Ala-asteet voivat päättää opettaa sitä esimerkiksi äidinkielen ohella, mutta yläasteella valinta on täysin oppilaan oma. Koska se on oppiaineena sekä koulujen että oppilaiden vapaasti valittava, ei sillä ole selkeää opintokokonaisuutta, vaan sisällöt ovat usein opettajien vastuulla. On huolestuttavaa, että teatteri-ilmaisun ohjaaja ei ole pätevä opettamaan ilmaisutaitoa, mutta äidinkielenopettaja on. Ero on pedagogiset opinnot. On siis opetussuunnitelman mukaan aivan sama, osaako opettaja lainkaan teatterin perusteita. Oma näkemykseni on, että draamakasvatusta on lisättävä jo esiopetuksen asteelle muutenkin kuin joulu- ja kevätnäytelmien tekemisenä sekä niihin on valtuutettava ainoastaan teatterin perusopinnot osaavat ihmiset. Mitä enemmän draamaa tuodaan arkeen, sitä helpommin lähestyttävää se lapselle on.

Mitä draama arjessa sitten olisi? Yksinkertaisimmillaan oppitunteja nukketaetterin keinoin, ulkoa opeteltavien mantrojen opettelua laulun ja tanssin avulla, oppimisympäristössä seikkailevia eläinhahmoja, opittujen asioiden purkamista paperille kuvallisin keinoin, lista on loputon. Ilmaisutaito voi olla teatterin perusteita, yksinkertaisia näyttelijäntyöllisiä harjoitteita, roolityöskentelyä, improvisaatiota, näytelmien tekoa, hauskoja leikkejä, hyväntahtoista nauramista yhdessä itselle ja muille.

 Leikki on lapsen työtä, sanotaan, ja teatteria sanotaan aikuisten leikiksi. Joten yhdistämällä leikkivät aikuiset ja leikkivät lapset, tehdään ehkä kaikkein arvokkainta työtä, mitä kuvitella voi.

Opintotuen leikkaukset ovat leikkauksia tasa-arvosta ja sivistyksestä

Blogi julkaistu Turun ammattikorkeakoulun opiskelijakunta - TUOn blogissa 3.3.2016

Viime vuoden eduskuntavaalien jälkeen Sipilän hallituksen hallitusohjelmaan kirjattiin, että koulutuksesta tulee säästää 70 miljoonaa euroa tämän vaalikauden loppuun mennessä ja 150 miljoona euroa pitkällä aikavälillä. Tavoite on kiistämättä hurja. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen tilasi Jyväskylän yliopiston koulutuksen taloustieteen professori Roope Uusitalolta selvityksen opintotuen uudistamisesta. Uusitalo luovutti selvityksen ministerille 1.3. (raportti täällä)

En odottanut, että raportti saisi minut itkemään ilon kyyneleitä, mutta kyllä se mielen veti synkäksi. Uusitalo esittää raportissaan muun muassa korkeakouluopiskelijoiden opintorahan leikkaamista toisen asteen tasolle, 250 euroon kuukaudessa. Se olisi 86 euroa nykyistä vähemmän. Tuo summa on Uusitalolle tai Grahn-Laasoselle yksi tavallinen illallinen ravintolassa. Opiskelijalle se on puolentoista kuukauden opiskelijalounaat. Asumistukeen Uusitalo ei raportissaan ota kantaa, mutta opintolainaa hän esittää nostettavaksi 250 eurolla kuukaudessa, eli nykyisestä 400 eurosta 650 euroon. Nykyinen opintorahapainotteisuus siis muuttuisi opintolainapainotteisuudeksi. Vaihtoehtoja lainanotolle ei juurikaan ole, vaikka Uusitalo olisi valmis sitomaan tulorajat indeksiin. Tulorajojen indeksisidonnaisuus on ainoa pieni valonpilke raportissa, vaikkakin euromäärissä muutokset olisivat hyvin pienet. Valmistuttuaan opiskelijalla olisi lähes 30 000 euron lainapotti harteillaan. Se on iso summa kannettavaksi aikana, jolloin yhä useampi korkeakoulutettu ei saa omaa koulutustaan vastaavaa työtä. Epävakaa työllisyystilanne on ollut yksi selittävä tekijä, miksi niin moni opiskelija ei tähänkään mennessä ole halunnut nostaa opintolainaa. Mikäli opintotuki muutettaisiin näin selkeästi opintolainapainotteiseksi, tulisi lainannostosta lähes välttämätöntä. Toki valtio maksaisi opintolainasta lainahyvitystä kolmanneksen mikäli opiskelija valmistuu tavoiteajassa. Mutta arvaatko mitä? Sitäkin laskettaisiin 10% Uusitalon raportissa.

Näin radikaali muutos viestii nykyisen hallituksen suhtautumisesta sivistykseen. Korkeakoulutus jää tällä menolla vain niiden nuorten oikeudeksi, joilla on rahaa rahoittaa opintojaan muulla rahoituksella tai joiden sosioekonominen tausta on parempi. Oma skenaarioni on, että nuoret haluavat tulevaisuudessa tehdä toisen asteen opintojen jälkeen ensin töitä tienatakseen rahaa korkeakouluopintoihin tai opiskelu tulee muuttumaan uhkaavalla tavalla puolipäiväiseksi, koska ilman työssäkäyntiä ei pärjäisi mikäli lainaa ei haluaisi nostaa. Tälläkin hetkellä vain noin 45% nostaa opintojensa aikana lainaa ja vain 10% nostaa lainaa koko opintojensa ajalta.

Opiskelijat elävät jo nyt köyhyysrajan alapuolella ja joutuvat pienituloisista kaikista isoimpien leikkauksien kohteeksi. Opiskelijoiden selkänahoista ja sivistyksen sivuista revitään viimeisetkin hyvinvointivaltion rippeet missiossa tuhota yhdenvertainen mahdollisuus korkeakouluttautua.

Liittomme SAMOK (Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto) sekä SYL (Suomen ylioppilaskuntien liitto) ovat olleet aktiivisia tuodessaan kantojaan opintorahapainotteisuudesta esille ja ottaneet yhdessä kantaa uudistusten vaikutuksista. Nyt jos koskaan opiskelijajärjestöjen on oltava valppaita ja sanavalmiita sekä pyrkiä vaikuttamaan näihin yhteiskunnassamme velloviin uudistuksiin. Ehkä heitä voi osaltaan myös kiittää siitä, että itse Grahn-Laasonen on nimittänyt näitä päätöksiä vastenmielisiksi tehtäviksi. Tosin opetusministerin henkilökohtainen kanta ei valitettavasti tehtävien päätösten lopputuloksessa juurikaan näy. SAMOK ja SYL järjestävät mielenosoituksen 9.3. Helsingissä. Facebookin mukaan on osallistumassa jo 3400 ihmistä (2.3). Massa on valtava ja antaa liitoille varmasti mandaattia puhua entistä vahvemmin laajasta joukosta pettyneitä kansalaisia. Turkulaiset opiskelija- ja ylioppilaskunnat  järjestävät mielenosoitukseen bussikuljetuksen, joka on TUOn jäsenille ilmainen. Vapaita paikkoja voit seurailla, ja ilmoittautua kyytiin täällä!

Tämä raportti on synkkää luettavaa etenkin sen jälkeen, kun päätettiin asettaa EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille lukukausimaksut, jotka Turun ammattikorkeakoulussa tulevat olemaan huimat 9000 euroa. Tämä kevät on kaikessa kauheudessaan ollut suomalaisen koulutuksen ruttokausi. Mitä tämä hallitus seuraavaksi keksii nuorten pään menoksi?

Linnankadun oma maailma

Linnankatu on yksi Turun ammattikorkeakoulun toimipisteistä. Nimensä mukaisesti se sijaitsee Linnankadulla, historiallisen Sigyn laivan tuntumassa vanhassa köysitehtaassa. Linnankatua kutsutaan myös Taideakatemiaksi, koska sinne on keskittynyt lähes kaikki taidealojen opinnot. Linnankadulta löytyy niin konserttisali kuin teatterilava. Taideakatemia sisältää kulttuurialojen opetusta neljässä eri koulutuksessa: esittävä taide, musiikki, kuvataide ja media-ala. Näistä esittävän taiteen sirkusopinnot ovat Sepänkadulla ja media-alan journalismi Lemminkäisenkadulla. Linnankadulta löytyy myös kaksi opiskelijaruokalaa, Muusa ja Sigyn, mutta kun viimeiseksi journalistiopiskelijat muuttivat Linnankadulta Lemminkäisenkadulle, joutui Muusa lopetusuhan alle, koska H-rakennuksesta ei löydy enää niin paljon opiskelijoita, jotta toiminta olisi kannattavaa. Tämä on surullista ja luo suurempaa painetta Sigynille. Tässä on taas yksi helppo säästötoimi AMK:lle...

Taideakatemia ja Linnankadun kampus ovat poikkeuksellisia Suomessa. Sen takia kulttuurialan ihmisten on ollut vaikea integroitua muuhun ammattikorkeakouluun. Juteltuani usemman linnankatulaisen kanssa, he kokevat olevan enemmän taideakatemialaisia kuin Turun ammattikorkeakoululaisia. Tämä eristäytyminen on osaltaan opiskelijoiden aiheuttamaa, mutta myös AMK:n luomaa. Ei ole ainoastaan linnankatulaisten syy, että he ovat "eristyksissä", koska muidenkaan alojen opiskelijat eivät tiedä kampuksen olemassaolosta tai koulutusvaihtoehdoista. Useampi edustajistossa istuva päättäjä ei ole edes koskaan käynyt edes kyseisällä kampuksella. Saati tiedä, mitä kaikkea kulttuuritoimintaa sen opiskelijat tuottavat. Yhtenä mainitakseni, 5.11 on jokavuotinen Taideakatemian yö, jolloin koko kampus täyttyy eri alojen kulttuurituotannoista- on sirkusta, nukketeatteri, tanssia, musiikkia ym.Taideakatemialaiset kyllä tekevät yhteistyötä keskenään ja jotkut opinnot jopa sitä vaativat. Se on hyvä ja panostettava alku, sillä kulttuurialoille se on välttämätöntä myös työelämässä.

Opiskelijapolitiikka tuntuu kaukaiselta, koska koko järjestelmää ei tunneta. Edunvalvontaa ei koeta läheiseksi eikä yhteyttä muihin AMK:n opiskelijoihin löydetä, koska alat ovat niin erilaisia. Linnankadulta ei tällä kaudella ole yhtään henkilöä edustajistossa. Miten sellaiset edustajat, jotka eivät tunne koko kampuksen toimintaa, voisivat sitä myöskään puolustaa.

Kaikki ei kuitenkaan mene tässäkään asiassa kuin Strömsössä.Yhteisiä opintoja muiden alojen ihmisten kanssa ei juurikaan ole. Vaikka AMK tarjoaa vapaasti valittaviin opintoihin Taideakatemialta useita vaihtoehtoja niin sirkuksesta, teatterihistoriasta kuin musiikinteoriasta, on opiskelijoille lähes mahdotonta valita näitä, sillä lukujärjestykset täyttyvät pakollisista projekteista äkkiä täyteen.Ainoastaan itse tutustumalla ja keksimällä produktioita heidän kanssaan, tämä on mahdollista, mikä on toki hyvä, oman esittävän taiteen profiilin luomiselle.

On aika löytää syyt, miksi Linnankatu jää monessa asiassa varjoon ja tarttua niihin. On aika saada linnankatulaiset ulos muuhun AMK:n maailmaan ja muut AMK:n opiskelijat tutustumaan meidän maailmaan.

Me emme voi odottaa, meiltä ei voi enää leikata!

Turun ammattikorkeakoulu ei ole voinut välttyä jatkuvilta korkeakouluihin kohdistetuilta säästötoimilta. Turun AMK:n johto onkin esittänyt, että suurin osa ammattikorkeakoulun toiminnasta keskittyisi yhdelle kampukselle. Tavoite ei ole realistinen.

Turun AMK:ssa opiskelee noin 9000 opiskelijaa ja koko korkeakoulusta löytyy kymmeniä, jopa satoja opetusaloja. Yhden kampuksen malli myydään käytännöllisenä keskittämisenä ja arjen sujuvoittamisena. Tämäkään ei ole realismia.

Tämä on karu tulevaisuuden kuva, jos jatkamme nykyisellä tiellä

Nämä säästöt tarkoittavat yhä enenevissä määrin kontaktiopetuksen vähenemistä ja alojen karsimista. Sitä on tapahtunut jo, kun ammattikorkeakoulu poisti Suomen ainoan itsenäisen nukketeatterilinjan. Henkilötyövuosista säästetään, eli henkilökuntaa karsitaan. Määräaikaisia opettaja spesifeille kursseille ei enää löytyisi ja opiskelu muuttuisi yhä enemmän itsenäisemmäksi ja työelämälähtöisemmäksi. Vaihtoon lähteminen olisi pian vain rikkaiden etuoikeus, kun koululla ei olisi varaa tukea kansainvälisen kokemuksen kartuttamista.

Samalla kun tätä kaikkea suunnitellaan, käytetään yhden kampuksen "kehittämismallia" retorisena tekosyynä siirtää päätöksentekoa sen valmistumiseen asti. Me nykyiset opiskelijat kuitenkin opisekelemme täällä juuri nyt, juuri näissä puitteissa ja kaipaamme muutosta juuri meille. Meidän tarpeitamme ei voi unohtaa tulevien sukupolvien jalkoihin leikkaamalla koulutuksestamme ja näin toteuttamalla epätasa-arvoista ja kurjistavaa koulutuspolitiikkaa. Me tarvitsemme nykyaikaisia laitteita joka kampukselle sekä innovatiivisia opiskelutiloja kellonympäri. Me kaipaamme yhteneväisyyttä, mutta aivan muussa muodossa kuin keskittämällä 9000 ihmistä yhteen kampukseen.

Oikea suora on nyt nähty, keskusta-oikeistoakseli saa aikaan yllä luettelmaani "muutosta". On vasemmistolaisen Vasemman Koukun aika näyttää, että kurjistamispolitiikka on nähty ja meiltä on leikattu jo tarpeeksi, jopa liikaa. Suomen hallitus ei kuitenkaan lakkaa hengittämästä niskaan ja uhkaa viedä meiltä loputkin oikeutemme maksuttomaan opiskeluun muuttamalla muun muassa opintotuen lainapainotteiseksi. Näitä vastaan meidän on taisteltava, jotta saamme ylläpidettyä kaikkien perusoikeuden tasa-arvoiseen ja laadukkaaseen opetukseen korkeakouluissa jatkossakin.

Äänestä Turun AMK:n edustajistovaaleissa Vasen Koukku -listaa, itse olen ehdolla numerolla 47.

Maskuliinisuus performanssin teemana

Toteutamme Yhteinen yleisömme -hanketta koulussa (Turun AMK:n Taideakatemia), jonka tarkoituksena on syventyä yleisötaiteeseen ja tuottaa jonkinlainen osallistava sisältö yhteistyökumppaneiden kanssa.

Minun, Tanjan ja Karenin ryhmä tekee yhteistyötä Valokuvakeskus Perin kanssa ja tarkoituksena on suunnitella ja toteuttaa performanssinomainen teos Kenneth Bambergin "Cocks" -näyttelyyn. Näyttely on auki 23.10.–5.11. Valokuvakeskus Perissä (Itäinen Rantakatu 38, 20810 Turku). Esityksemme ajankohta tarkentuu vielä, mutta varma esityspäivä on ainakin lauantaina 24.10., muista ajankohdista löydät myöhemmin tietoa Valokuvakeskus Perin Facebook-seinältä.

Näyttelyn kantavana teemana ovat valokuvissa esiintyvät kukot ja niiden maskuliinisuus. Haluamme tutkia esityksessämme laajempaa maskuliinisuuden käsitettä ja siksi pyydämmekin nyt sinua vastaamaan muutamaan kysymykseen teemaamme liittyen.

Kaikkiin alla oleviin kohtiin ei tarvitse vastata, voit vastata omasta lähtökohdastasi ja haluamallasi laajuudella, yksi sanakin voi olla riittävä. Huomioithan, että kommentit ovat kaikille julkisia, mutta voit kommentoida anonyymisti. Poimimme vastauksista ideoita ja inspiraatiota esitykseemme.

Kerro vapaasti, mitä sinulle tulee mieleen maskuliinisuudesta, miten koet sen elinympäristössäsi ja/tai miten haluaisit sen näkyvän yhteiskunnassamme?

Kiitos ajastasi, arvostamme sitä!

-Ida, Tanja ja Karen
teatteri-ilmaisunohjaajaopiskelijat, 2. vuosikurssi

Taide- ja kulttuurialojen arvostuksesta

Kouluttautuessani taide- ja kulttuurialalle, olen kohdannut monenlaisia reaktioita ammattiani kohtaan. Yleisin kommentti kertoessani alastani on: ”Jaa sellaistakin voi tehdä työkseen. Saatko siitä ihan palkkaa?” Ja kun esimerkiksi tieto stand up esiintymisistäni saavutti muita kolmannen sektorin toimijoita, oli hämmästys suuri, kun pyysinkin palkkiota. ”No mutta sehän on vain vitsien kerrontaa”, ajateltiin. Taidealat nähdään ”mukavana puuhasteluna” ja hauskanpitona. Työni on mukavaa puuhastelua, toisinaan hauskaa ja älyttömän antoisaa, mutta sekin on työtä. Viihdytkö sinä joka päivä omassa työssäsi ja heräätkö joka aamu inspiroituneena lähtemään töihin? Enpä usko. On ookoo olla väsynyt sairaanhoitaja, mutta jos sanon olevani väsynyt taiteilija, kehotetaan minua menemään oikeisiin töihin.

Minun työni on oikeaa työtä. Minä valmistun ammattiin ammattikorkeakoulusta, minulla on työehtosopimukset ja ammattiliitot, Suomessa on tuhansia ellei jopa kymmeniätuhansia mahdollisia työnantajia, mutta mikä omasta mielestäni on tärkeintä, minulla on visio yhteiskunnasta, jossa haluan elää ja voin ammattini kautta edistää sitä. Olen sekä taiteilija että pedagogi, olen äänitorvi ja saatan olla joskus jopa työnantaja. Työni kuulostaa samalta kuin vaikkapa monen yrittäjän tai diplomi-insinöörin työ. Mutta miksi minä olen yksi yhteiskunnan vähiten arvostetuin veronmaksaja?

Suomalaisia työmarkkinoita hallitsee keski-ikäistyvä kansa, joka käy kahdeksasta viiteen töissä, omistaa kaksi lasta, kultaisennoutajan ja asuntolainan. (Yleistäen, mutta saan yleistää, koska hekin yleistävät minut punaviiniä juovaksi apurahapummiksi) He eivät ole tottuneet omalla allani vallitsevaan työkulttuuriin, jossa työajat ovat joustavat ja työ projektiluontoista ja sirpaleista. He ovat tottuneet näkemään minut virkistyspäivissään esiintymässä tai ohimennen hakiessaan lastaan ilmaisutaidontunnilta. Mutta minun työpäiväni eivät rajoitu vain siihen puolentunnin stand up keikkaan tai puolentoista tunnin ilmaisutaidon ryhmän vetämiseen. Minä suunnittelen, kirjoitan, teen taustatyötä, seuraan kollegoitani ja valvon öitä inspiraation iskiessä, jotta sinä nauraisit jutuilleni ja maksaisit minulle siitä palkkaa.

Minun työpaikkoja ei ilmoita MOL:ssa. Minä käytän aikaani verkostoituen internetissä, käymällä tapahtumissa, kirjoittamalla artikkeleita, lähettelemällä työtarjouksia ja brändäämällä itseäni. Kummastellaan, jos väitän, että katsomossa istuminenkin on työtäni. Se on tiukkaa kollegoiden seuraamista, ideoiden hakemista ja tuttujen tapaamista. Minä mielelläni myös puhun omasta alasta muun alan ihmisille, jotta nimeni jäisi mieleen. Rumasti sanottuna, kyllä, se on ”huomiohuoraamista”, mutta sitä on pakko tehdä jotta murusista saa leivän pöytään. Kokopitkän näytelmän tekemiseen menee vähintään kaksi kuukautta usealta kymmeneltä ihmiseltä. Menee rahaa, aikaa, osaamista. Eikä tekeminen lopu pelkkiin muutaman tunnin harjoituksiin. Ja lipun hinta on esimerkiksi 20e. Muutamalla täydellä katsomolla maksetaan ehkä yhden ihmisen palkka. Siinä vähän perspektiiviä tästä ”mukavasta puuhastelusta”.

Hinnoittelun ongelma ja sen ymmärtäminen ei pelkästään ole siinä, ettei ostaja välttämättä ymmärtäisi, että taidekin on työtä ja tarvitsee vaihdantaa. Myös taiteilijat itse niin sanotusti kusevat omaan nilkkaansa, koska eivät osaa tai kehtaa hinnoitella omaa osaamistaan. Taide- ja kulttuurikentällä vahingollisesti ajatellaan, ettei taiteilija, jolla ei ole tutkintoa, voi pyytää työstään palkkaa tai vähintään oma osaaminen hinnoitellaan naurettavan alakanttiin. Kaikki taiteilijat kärsivät tästä, koska joku tarjoaa työtään kympillä tai kahdella. Joidenkin mielestä rahasta taiteen tekeminen tappaa luovuuden, joillekin se on taas motivaation lähde. Taiteilija ei kuitenkaan monesta osaamisestaan huolimatta ole sellainen taikuri, joka maksaisi laskunsa lämpimillä kiitoksilla tai hyvän kokemuksen keräämisellä saati tarjotulla kahvikupposella. Jos joku on, haluan välittömästi tutustua häneen. Ei taidetta luoda tyhjästä. Se vaatii yhtälailla osaamista ja välineistöä – resursseja.

Miksi me taide- ja kulttuuri-ihmiset sitten haluamme tehdä työtä, jota ei arvosteta? Jo aiemmin mainitsin, että työni kautta voin vaikuttaa muutoksiin, jotka haluan yhteiskunnassa nähdä. Esimerkkinä, haluan nähdä, että yhteiskunnassamme peruskouluissa opetetaan draamakasvatusta pakollisena oppiaineena, jotta tuleva sukupolvi pystyy laajemmin käsittelemään tunteitaan sekä oppia itseilmaisua työelämää varten. Me taiteilijat elämme ja hengitämme siitä mitä teemme. Me luomme fyysistä ja henkistä hyvinvointia ja pääomaa katsojille, mutta myös itsellemme. Me luomme kokemuksia, muistoja, oivalluksia, tunteita, ajatuksia, yhteisöllisyyttä. Taide- ja kulttuurikokemukset luovat mielihyvää ja hyvinvointia. Käsitteenä taide on jo niin laaja, että emme aina ymmärräkään, miten monissa elämänosa-alueissa se on kiinni. Jos mietit hetken, saatat yllättyä.